Tiistaina vietettiin kansainvälistä keskoslasten päivää. Tämä päivä meni sairaala-ajan valokuvia katsellessa ja muistellessa vuoden takaisia tapahtumia. Tasan vuosi sitten minut kiidätettiin ambulanssilla kohti Tampereen Taysia. Tuleva yö oli elämäni pelottavin ja tunteet menivät todellista vuoristorataa. Milloin olin täynnä huolta vauvasta ja milloin vihainen koko raskaudesta. Hetken päästä olin varma, että haluan kotiin ja perun kaiken. Olen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jälkeenpäin ajateltuna ajatukseni olivat aivan hulluja ja typeriä. Mutta syy siihen oli varmasti se, kun kaikki tapahtui niin äkkiä. Aamulla olin ihan normaalisti viemässä hevosia ulos ja jakamassa niille heiniä. Neuvolakäynnistä olimme sopineet ja ajattelin, että voisin siivota tallin vielä ennen sitä. Onneksi en sentään tehnyt niin. Neuvolasta ohjattiin suoraan keskussairaalaan ja siellä tilanne oli jo sen verran kriittinen, että matka jatkui kiireesti Tampereelle. Ja minä olin kaikesta aivan shokissa. Minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia siitä, että vauva meinasi ruveta tulemaan nyt rv 25. C syntyi lopulta viikkoa myöhemmin ja siitä alkoi pitkä sairaalajaksomme, mihin mahtui paljon huolta. Nyt kun tästä kaikesta on jo vuosi aikaa, niin koen ensi kertaa olevani valmis huokaisemaan helpotuksesta ihan oikeasti. Toki vielä on vaikea sanoa jättikö keskosuus jotain lieviä oireita tytön ollessa vielä näin pieni, mutta ne ovat pikku juttuja alun jälkeen. Kuvien katselu tuo tunteet taas pintaan ja uskon, että kokemamme kulkee mukana läpi elämän. Jokainen meistä käsittelee vaikeita asioita ja kokemuksiaan omalla tavallaan ja huomaan tulleeni siinä taas uuteen tilanteeseen itseni kanssa. Miten onkin niin vaikea nähdä omaa käyttäytymistään siinä hetkessä missä ollaan. Jälkikäteen kaiken ymmärtää taas paremmin. Luulen, että olen työntänyt monia tunteitani sivuun tässä vuoden aikana, koska arjen pyörittäminen vaatii minulta niin paljon. Keskoslasten päivänä olen antanut itselleni luvan uppoutua kokemuksiini ja siihen alkuaikaan ihan kunnolla ja itkut eivät ole vielä itketty. En varmaan koskaan ennen äidiksi tuloani ymmärtänyt, miten kokonaisvaltaista äitiys onkaan. Nyt kolmen lapsen äitinä tuntuu, että tämä on minulle se lapsimäärä, josta pystyn vielä selviytymään ilman, että vastoinkäymiset kaatavat minut. Tai ainakin elämässä olisi suotavaa nyt tulla pitkä seesteinen jakso, jonka aikana saisin kerättyä taas voimia tarpeeksi ja nukuttuja öitä. Kunnioitan erittäin paljon suurperheen äitejä joilla on jopa kymmenen lasta. En voi millään ymmärtää, miten he selviävät siitä urakasta. Tärkeintä on kai kuitenkin ymmärtää omat jaksamisensa ja järjestellä elämänsä parhaansa mukaan niin, ettei uuvu kokonaan.
C on aivan ihana iloinen pieni tyttö. Hän on todellinen ihme meille. Kasvu on ollut hyvää kokoajan. Kehityksessä huomioidaan vielä kolmen kuukauden ennenaikaisuus, mutta kivasti on kehitys mennyt eteenpäin omaan tahtiin. On ihana seurata, miten uusia opittuja asioita tulee lisää päivittäin. Olen niin kiitollinen tästä kaikesta.
Joulu hiipii taloon. Ostin Pentikistä pieniä joulukoristeita mm. nämä kynttilämansetit. Paikallisesta uudesta sisustusliike Zico`s:ta löytyi lasikupu ja sinne kivat pienet koristeet peura ja tähti. Jäkälä ja sammale ovat jo lokakuiselta metsäretkeltä mukaan tarttuneita.
Niina
Kommentit
Lähetä kommentti